Etusivulle
VAIN LIIKE ON TÄRKEÄÄ, 10/3 - 2006
Sain palautetta helmikuisesta fillarimatkastani
Räyhiin. Jorma T-N Keuruulta kirjoittaa jostain
syystä niin tutun tuntuisesti:
"Lähdin kaverinin kanssa uudella Fiat 1550:lla
Kalajoelta Ruotsiin. Piti vain käydä kahvilla,
kun radio kertoi, että meri on koko matkalta
jäässä. Kaasu pohjaan ja menoksi.
Sitten taivaanrannassa näkyi musta juova.
Jarrua, ratti oikeaan ja auto alkoi pyöriä. Se
pysähtyi 50 metrin päässä leveästä railosta.
Kun rantauduimme Suomeen, olimme 60
kilometriä etelään lähtöpaikastamme. Mukana
ei ollut kompassia, lämpimiä vaatteita eikä
yhteydenpitovälineitä.
Tupakkaa ja Kap-Brandya oli. Ja matkaradio.
Se oli 40 vuotta sitten kova sana autossa"
Se oli kova sana silloin vaikkei ollut autoakaan.
Kun Petterin kanssa tehtiin talviretkiä Säppiin
60-luvulla, oli tärkein varuste Preiviikin talous-
kaupasta ostetun pilsneripullorepullisen lisäksi
Petterin Blaupunkt.
Koskaan ei mikään kuulemani musiikki ole tehnyt
samanlaista vaikutusta kuin se sordiinonvaimea,
rahiseva ja kohiseva soitto, mikä saaren kämpän
pimeydessä irtosi tuosta muovitoosasta. Se oli
yhtä aikaa ylimaallista ja äärettömän kaukaista,
ääniaaltoja jostain etäisestä sivilisaatiosta ellei
peräti toisesta maailmasta.
Radio Luxenburg, Radio Free Europa, Dylan,
Beatles, Rollarit. Siellä.
Matkat saarelle olivat usein raskaita kulkea ja
ahtojäissä kompuroiminen vei kaikki voimat.
Silloin kun sinne johtava jäätie oli kunnossa,
matkanteko oli helpompaa. Joskus harvemmin
pääsi perille asti polkupyörällä, mutta useim-
miten se oli jätettävä Salokankaalle, kahdeksan
kilometrin päähän mantereelle.
Eräs talviyön pimeydessä tehty Säpinmatka
on jäänyt erityisesti mieleeni.
Myöhään perjantai illalla, koulun tai töitten
jälkeen, en muista kumman, painelin pyörällä
jäätien alkua pitkin Salokankaalta Säppiin.
Ilma oli pilvinen, tuuli kohtalaisesti, ja lumi lensi
jäätä pitkin haudaten ajourat piiloon, mutta
majakan vilkku tuikki pimeydessä aina puolen
minuutin välein, jonka mukaan suunnistin.
Jonkun ajan kuluttua majakan valo katosi, mutta
jatkoin pyöräilemistä, ajatellen että jossain
vaiheessa osun taas takaisin jäätielle. Ympäröivä
pimeys ei näyttänyt pimeältä, vaan harmaalta,
ajoittain lähes maitomaisen vaalealta. Alaspäin
katsellessa erotin eturenkaan tekemässä vanaa
lumeen.
Aikaa kului ja eteneminen alkoi väsyttämäänkin,
joten pysähdyin huilaamaan. Siinä seistessäni
pimeässä, tajusin yllättäen, että avomeri kohisi
jonkun matkan päässä edessäni.
Hiljaa ja varoen käännyin ympäri, ja koettaen
löytää vanhat pyöränjälkeni, lähdin takaisinpäin.
Jossain vaiheessa tuli taas majakan vilkku esiin,
löysin myös jäätien traktorinurat, ja myöhään
yöllä tulin Säpin lintuasemalle.
Aina sinne on ollut mukava tulla, mutta sillä
kerralla se oli kyllä tavallistakin juhlavampaa.
Lintuaseman kämpän ikkunasta.
Säpin jäätie oli traktorin tekemä mutkikas ajoura.
Puolivälinpaikka. Tarpomisen rasitus näkyy Petterin kasvoilta.
Majakan pihapiiri 1964.
Selkämeri, Pohjanlahti, Selkämeren Kansallispuisto, Säppi.
Kevättalvella jäälle nousi vettä joka jäätyi uudestaan.
Silloin joutui kulkemaan läpi pettävän pintajään, mutta
alla oli vielä kantava vanha jää. Onneksi. Jossain 1964.