Etusivulle
360 ASTETTA, 13/12 - 2005
Runsas vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi
pääsin käymään Kallioholmassa.
Yhdysvaltojen terrorismin vastainen ristretki
pakotti pienen Suomenkin ottamaan käyttöön
kansainvälisen ISPS-koodin, jolla estetään
sivullisten pääsy satamiin ja läheisalueisiin.
Tahkoluodon alueet suljettiin toissa kesänä,
eikä sen jälkeen ole ollut tulemista luodolle.
Jotenkin erikoista, että ensimmäinen muisti-
kuvani Kallioholmasta on juuri sen vaikeasta
saavutettavuudesta. Silloin se oli Reposaaren
saariston uloin saari, uskomattoman kaunis
pieni kallioinen keidas aavan meren reunalla.
Seuraavan kerran tein tuttavuutta paikan
kanssa kun Tahkoluodon syväsatamaa
rakennettiin. Kävin ihmettelemässä miten on
mahdollista louhia pois kokonainen saaristo.
Tästä käsittelystä vain Kallioholma jäi jäljelle,
tosin tieyhteydellä teolliseen naapurustoonsa.
Kallioholmasta muodostui siten uloin niemeke
jossa oli talviaikanakin avomerta, ja vuosia
seisoskelin tuulessa ja tuiskussa, aina yhtä
umpijäässä, merta ja sen lintuja katsellen.
Huolimatta läheisestä satamasta ja voima-
laitoksesta, oli luoto jopa jotenkin erämainen,
kunnes sen kärkeen rakennettiin tuulivoimala,
Suomen suurin.
Tein tästä muutoksesta valokuvanäyttelyn,
Nolla astetta, joka on ollut esillä eri puolilla
Suomea. Olen kirjoitellut Kallioholmasta lehtiin,
puhunut radioon ja televisioon. Näyttelyä on
referoitu laajalti eri maakuntalehdissä.
Joten minulla on kulttuurihistoriallisen doku-
mentoinnin lisäksi vahvat tunnesiteet pieneen
Kallioholmaan. Paikan rujoudesta huolimatta,
(tai ehkä juuri siksi) tuntui jopa kodikkaalta
vierailla luodolla taas tällaisena pimeänä ja
sateisena talvipäivänä.
Bunkkerin kyljen tuulensuojasta on kuitenkin
meren ääni sama kuin aina ennen, ja vielä
saa katse vaeltaa rannattomassa horisontissa.
Jotain taikaa paikassa vain on, edelleen!
Sade.
Tupsu.
Jänis.
Tuulivoima.
Kaija.