Etusivulle
HUUTOLAISPOJAN HIIHTORETKI, 5/2 - 2006
Helmikuun kolmantena oli Valon nimipäivä.
Pidän sitä talven yhtenä käännekohtana. Talvi
ei suinkaan lopu, mutta kevättalvi alkaa.
Kevättalvisiin intohimoihini on aina kuulunut
Kuuminaisten saarissa hiihteleminen. Muut-
taessani Makholmaan joulukuun alussa 1998,
nautiskelin ajatuksesta voidessani tehdä tätä
kotoa käsin. Vain kolme päivää muuton jälkeen
hiihdinkin Loukkeennokkaan ja takaisin.
Se jäikin talven ainoaksi, koska juuri silloin
koitti ensimmäinen ns. leuto talvi. Sen jälkeen
se on ollut mahdollista vain joinakin vuosina,
silloinkin vasta helmi- tai maaliskuussa.
Nyt parinkymmenen asteen pakkasjakso teki
tämän retken taas mahdolliseksi, ja viima
pakotti muutenkin liikkumaan rannan suojassa.
Vielä -98 oli luonnonvaraista rantaa paikoitellen
reilusti. Nyt näitä maisemia koristavat suuri-
kokoiset uudisrakennukset ja mittavat maan-
siirtotyömaat jotka odottavat elämänlaatua
haluavia hyväosaisia ympärivuotisiksi asujiksi.
Näkyvä arkkitehtuuri maisemanmuutoksineen
kertoo karulla kielellään, ettei lihava lompakko
aina välttämättä korreloi hyvän maun kanssa.
Koska en halunnut oleilla kenenkään pihapiirissä
tai mökkirannan tuntumassa, sain tyytyä ison
siirtolohkareen huonoon tuulensuojaan pitäessäni
kahvitaukoa Pihlavaluodon kärjessä. Siinäkin oli
selän takana rakennustyömaa, ja vaikka paikka
on rannikon kauneimpia, lohduttaa tieto siitä, että
pääkaupunkiseudulta tänne korpeen muuttavat
tulokkaat sanovat arvostavansa juuri tätä.
Kodittomana kuin orpo piru hiiviskelin tutuilla
rannoilla, mutta näinhän kehitys kulkee. Sen-
sijaan leutoja talvia en enää harmittele, saahan
merellä, erämaista viimeisellä, vielä kulkea.
Linjakari.
Ei tuuli, ei pakkanen. Kalastusta ei estä mikään.
Köyhän kahvipaikka.
Takaisin Makholmaan.
Tuttu ja turvallinen. Kotikylän kalaranta.
Pihlavaluoto, Viasvedenlahti, Selkämeri, Pohjanlahti, Kansallispuisto.