Etusivulle
ÄLÄ UNTA NÄE, 21/11 - 2005
Rantaniittyprojektin innoittamana tein
retken Leveäkarin rantaniitylle, nuoruuteni
ehkä antoisimpaan luontokohteeseeni.
Haaveilin näkevinäni tiasparvia metsän-
reunassa ja vesilintuja vielä avoimessa
Preiviikinlahdessa.
Toisin kävi. Kilometrin päässä kulkeva pika-
tien äänimaailma kantautui tyvenessä
pakkasilmassa niin hyvin, ettei ollut mitään
mahdollisuuksia kuunnella tinttien hentoja
ääniä. Vielä niityn merenpuolellakin se muist-
utti ruuhkaisen lentokentän kiitorataa.
Tiedän kyllä, että kaikkeen mukautuu, mutta
ulina oli sata kertaa kauheampi kuin minua
satunnaisesti vaivaava dieselmoottoritinnitus.
Se puoli asiassa tietty on, että tuskin enään
tulen valittelemaan vähäistä kuulovammaani.
Kaikkea tällaista joutuu kestämään kun on
tottunut liian hiljaisilla syrjäkylillä asumaan.
EU-rahoitteisen Life projektin ansiosta niitty oli
sinänsä hienossa kunnossa, ilman laidunnusta
ja raivauksia siinä kasvaisi läpitunkematon
rääseikkö. Mutta sille ei itse EU:kaan mahda
mitään, että merenrannat ovat ruovikoituneet
umpeen.
Ennen niityltä näki joka paikasta avomerelle;
nyt edessä on ruovikkoseinä, jonka yli ei näe
pätkääkään avointa vettä, lukuunottamatta
kohdat josta ruokoa on niitetty. Lahden asuk-
kaathan taasen tarkastelevat maailmaa vain
historiallisissa jaksoissa, joten olisi ihme jos
näin vähäinen asia murehdituttaisi heitä.
Itse muistan miten merellinen Preiviikinlahti
oli, kaikilta rannoilta näki Outoorin saariston
ja niitten välistä avoimen horisontin.
Aikanaan niityn reunassa asusteli Lovenin
Jussi, vanhus pienessä mökissään. Kunta
olisi halunnut hänet vanhainkotiin, mutta
Jussi rakasti luonnonläheistä elämäänsä
omassa rauhassa.
Sängyn yläpuolella roikkui naulassa pyhä-
puku ja pieni punainen muovikitara. Siinä oli
tosiasiallisesti kaikki mitä Jussi omisti joka-
päiväisten arkiesineittensä lisäksi. Siihen
aikaan Suomessa oli oikeasti köyhiä ihmisiä.
Jussi saattoi olla aineellisesti köyhä, mutta
eli henkisesti rikasta elämää.
Mökistä ei luonnollisesti näkynyt enää mitään,
ja epäilen, olisiko Jussikaan enään viihtynyt
liikenteen ääniä kuunnellen.
Jussin aikaan Leveäkarin suosirrejä oli tutki-
massa nuori maisteri, Soikkelin Martti. Projektia
varten pyysin häneltä kuvia niityltä, ja siinä
yhteydessä hän totesi; että meillä oli onni
saada elää 60-luku. Ehkä hän on enemmänkin
kuin oikeassa.
Parittelevat
ammeet. Luontovalokuva.
Niitty.
Preiviikinlahti.
Mökkiläisen elämä on
ylellisyyksiä täynnä.
Tie rantaan.
Miten olisi tällainen lemmikki? Ja miten tuon frisyyrin
takaa näkee? Ilmeisesti heikosti, koska tätäkin vielä
kirjoittelen.